Pankit kahleissa - myytti?

Puhe, Pentti Hakkarainen, EKP:n Pankkivalvontaneuvoston pӓӓtoiminen jäsen, ALM Ajankohtaispäivä, Helsinki, 2.10.2018

Johdanto

Kriisin jälkeen pankkisektorin sääntelyä lisättiin merkittävästi. Sääntelyuudistukset olivat ilmenneiden ongelmien vuoksi välttämättömiä ja väistämättömiä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olemme viimein tilanteessa, jossa uusi sääntelypaketti on valmis. On siis tilannekatsauksen aika: nyt on hyvä arvioida, mitä on saatu aikaan – ja pohtia, mihin tulevaisuudessa pitäisi keskittyä.

Siinä ovatkin tämän puheenvuoroni aiheet.

Ensin käännän katseen menneeseen ja analysoin sääntelyuudistuksen vaikutuksia. Kuten suurilla muutoksilla aina, myös tällä uudistuksella on ”voittajansa” ja ”häviäjänsä”. Koetan selittää, miten se on hyödyttänyt yhteiskuntaa ja miten velvoitteita on siirretty pankkisektorin vastuulle.

Uudet kustannukset eivät luonnollisestikaan riemastuta pankkisektoria. Siltä suunnalta onkin kuultu valituksia, että sääntely on jo viety liian pitkälle ja rajoittaa pankkien päätöksentekoa jo liiaksi. vastaan tähän kritiikkiin. Kerron myös, että uusi sääntelykehys jättää laajan liikkumavaran pankkien innovoinnille ja kilpailulle.

Kun on luotu katsaus menneeseen ja toteutettuihin toimiin, käännän katseen tulevaisuuteen ja pohdin, onko ja miltä osin säännöstössä on varaa rakentaviin muutoksiin.

Pankkeja on tärkeää kannustaa hyvään hallintoon ja omaan vastuunkantoon. Sääntelyn ei pidä tärvellä tätä tavoitetta puuttumalla liiaksi pikkuseikkoihin.

Mitä uudella sääntely-ympäristöllä on tähän mennessä saavutettu?

Kriisin jälkeisillä uudistuksilla laajennettiin mittaristoa, jolla seurataan pankkien terveydentilaa ja joissakin tapauksissa myös rajoitetaan niiden riskinottoa. Basel II ‑säännöstö nojasi koko painollaan yhteen ainoaan mittariin – riskipainotettuun pääomasuhteeseen. Nyt on otettu käyttöön lisämittareita: maksuvalmiusvaatimus (LCR), pysyvän varainhankinnan vaatimus (NSFR), vähimmäisomavaraisuusaste ja aiempaa tiukemmat rajat suurille asiakasriskeille. Tulossa on myös vähimmäispääomavaatimus, jotta sisäisten luottoluokitusmallien käyttö riskipainojen laskennassa ei tuota liian suuria eroja standardimenetelmän käyttöön nähden. Pankkien taseiden vahvuutta mitataan siis nyt kuudella keskeisellä mittarilla, kun aiemmin mittareita oli vain yksi.

Uusien välineiden käyttöönottoa edelsi perusteellinen vaikutusten arviointi. Mittarit säädettiin erittäin huolellisesti maailman parhaiden asiantuntijoiden analyysien pohjalta, ja myös pankkisektorin näkemykset otettiin huomioon. Basel-pankkivalvontayhteisössä nähtiin valtavasti vaivaa, jotta löydettäisiin maailmanlaajuisesti tasapainoinen ratkaisu, ja minun mielestäni siltä pohjalta sovittu uudistuskokonaisuus onkin oikeudenmukainen ja onnistunut. Mitkään ilmenneistä vaikutuksista eivät ole tulleet yllätyksenä niille, jotka olivat mukana prosessissa.

Luodaanpa nyt alustava katsaus joihinkin uusien sääntöjen tähänastisiin vaikutuksiin.

Hyödyt – pankkijärjestelmän kestokyky on parantunut

On ensinnäkin selvää, että viimeaikaisilla uudistuksilla aikaansaatu pankkien kestokyvyn paraneminen on tapahtunut kansalaisten eduksi.[1]

Ennen kriisiä pankkien pääomaa ei vaadittu riittävästi, eikä sen laadulle ollut riittäviä kriteereitä. Uudet säännöt velvoittavat pankit pitämään hallussaan enemmän kaikkein laadukkainta pääomaa. Ensisijaisella pääomalla mitattuna euroalueen pankkien vakavaraisuussuhteet ovat kasvaneet 3,4 prosenttiyksikköä vuoden 2014 viimeisestä neljänneksestä – ja nyt ne ovat jo yli 15 %.

Selvää on myös, että useilla pankeilla oli ennen kriisiä yksinkertaisesti liian velkavetoista liiketoimintaa. Koska riskiperusteisen vakaavaraisuuden käyttöön katsottiin liittyvän vaara, että riskipainojen määrittämisessä tapahtuisi virheitä, päätettiin ottaa käyttöön myös painottamaton pääomavaatimus – eli vähimmäisomavaraisuusaste.

Pääomapohjan vahvistuminen on ilmeistä myös tämän painottamattoman mittarin perusteella. Euroalueen pankkien velkaantuneisuus on vähentynyt yli neljä vuoden 2014 viimeisestä neljänneksestä: omavaraisuusaste oli silloin painotettuna keskimäärin 4 %, ja nyt jo 5,3 %.

Monet pankit olivat kriisissä haavoittuvia, koska niiden kyky kestää likviditeettihäiriöitä oli heikko. Siksi on otettu käyttöön maksuvalmiusvaatimus (LCR): pankkien maksuvalmiusaseman täytyy olla riittävän vahva kattamaan 30 päivän mittaisen stressijakson likviditeettitarpeet. Euroalueen pankkien LCR-suhdeluku on kasvanut yli kymmenesosan verran vuoden 2014 viimeisestä neljänneksestä, ja vuoden 2017 viimeisellä neljänneksellä se oli jo 143 %. Myönteistä on varsinkin se, että maksuvalmius on kohentunut erityisesti heikoimmilla euroalueen pankeilla: alakvartiilissa parannusta on tullut 22 prosenttiyksikköä ja LCR-suhdeluku on nyt 136 %.

Useat pankit olivat alttiita likviditeettisokeille myös sen vuoksi, että ne nojasivat varainhankinnassaan liiaksi epävakaisiin lyhytaikaisen rahoituksen lähteisiin. Ongelmaan puututtiin ottamalla käyttöön pysyvän varainhankinnan vaatimus (NSFR), joka velvoittaa pankit vakaaseen varainhankintaan. Osaksi sen ansiosta pitkäaikaisen varainhankinnan suhteellinen määrä on kasvanut vuoden 2014 viimeisestä neljänneksestä keskimäärin 11 %. Keskimääräinen pysyvän varainhankinnan suhdeluku ylittää kansainväliseksi vaatimukseksi asetetun 100 % kaikissa euroalueen maissa yhtä lukuun ottamatta.

Pankkien kestokykyä parantavien uudistusten lisäksi on myös tehty runsaasti työtä, jotta voidaan pienentää pankkikonkursseista aiheutuvia kustannuksia. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto, joka perustettiin vuonna 2014, on tehnyt alusta lähtien uutterasti työtä, jotta pankeilla olisi paremmat valmiudet hallittuun kriisinratkaisuun. Kriisinratkaisuneuvoston toimivallan piiriin kuuluvista pankkiryhmistä 93 prosentilla on nyt kriisinratkaisusuunnitelma, ja lopuillakin pankeilla on tarkoitus olla kriisinratkaisusuunnitelmat valmiina viimeistään vuonna 2020.

Hallitun kriisinratkaisun edellytyksenä on, että pankin taseen tappionkattamiskyky on riittävä – myös silloin, kun pankki ei enää kykene jatkamaan toimintaansa. Sen varmistamiseksi EU:ssa on otettu käyttöön yhteiset omia varoja ja hyväksyttäviä velkoja koskevat vähimmäisvaatimukset (MREL). Kriisinratkaisuneuvosto on nyt asettanut suurimmille pankeille omia varoja ja hyväksyttäviä velkoja koskevat konsernitason tavoiteluvut. Niiden piirissä on siis 82,5 % EU:n pankkijärjestelmän varoista.

Keskimäärin tavoitelukuna on 26 % riskipainotetuista saamisista ja 10,9 % yhteenlasketuista veloista ja omista varoista. Hyvä tappionkattamiskyky auttaa varmistamaan, että mahdolliset kriisinratkaisutilanteet pystytään hoitamaan hallitusti. Se puolestaan suojaa veronmaksajia, jotka kriisin aikaan saivat pankkitappioita niskaansa.

Kaikki tämä osoittaa, että pankkisektori on nyt huomattavasti paremmassa kunnossa kuin ennen kriisiä.

Olennaista ei ole pelkästään se, että pankkien tila on kohentunut jollakin tietyllä asteikolla. Edistys on ollut merkittävää, mitattiinpa sitä millä asteikolla tahansa. Pankit ovat edenneet parempaan suuntaan kaikilla näillä osa-alueilla. Pankeilla on nyt paremmat valmiudet kestää riskit, joille ne altistuvat suoraan, eivätkä ne myöskään levitä näitä riskejä enää yhtä helposti. Järjestelmälle koituva kokonaishyöty onkin suurempi kuin yksittäisten hyötyjen summa, sillä tilanne edistää myös rahoitusvakautta. Se osoittaa, että mikro- ja makrovakauskysymyksiä kannattaa tarkastella koko järjestelmän näkökulmasta.

Päämääränämme ollut pankkijärjestelmän vahvistuminen hyödyttää kaikkia. Kansalaisilla ja veronmaksajilla on nyt parempi suoja pankkikonkurssien varalta. Keskuspankeilla ja valvontaviranomaisilla on aiempaa laajempi keinovalikoima vakauden ylläpitämiseen. Ja pankkien asiakkaat voivat olla varmempia palvelujen jatkuvuudesta.

Kustannukset – miten uudet säännöt ovat vaikuttaneet pankkien kannattavuuteen?

Tässä maailmassa mikään ei tule ilmaiseksi – joten nämä edut aiheuttavat joillekin myös kustannuksia.

Pankkisektorille on luonnollisesti – ja oikeutetusti – langennut lisäkustannuksia. Ennen kriisiä sääntely oli liian löyhää ja valvonta liian helläkätistä, jotta talouden käänteisiin ja huonompiin aikoihin olisi varaudutty. Myös riskinotosta muodostui liiallista. Se kasvatti pankkien lyhyen aikavälin voittoja mutta aiheutti lopulta kansalaisille ja veronmaksajille pitkäaikaisia kustannuksia. Baselin pankkivalvontakomitea on arvioinut, että sen jäsenmaiden BKT oli vuoden 2015 lopussa 30 % pienempi kuin trendi kriisin edellä olisi odottanut, eli BKT:n määrästä oli hävinnyt yli 76 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria.[2] Vaikka kriisiä edeltänyt kasvutrendi ei olisikaan voinut jatkua, on selvää, että yhteiskunta on maksanut rahoitussektorin laiminlyönneistä huimaavan hinnan.

Kun pankkien sääntelyä on paikattu, kustannuksia on tarkoituksella siirretty veronmaksajien harteilta takaisin pankkien kannettaviksi.

Pankkien ja sijoittajien aiemmin nauttimaa epäsuoraa tukea on nyt vedetty pois, minkä vuoksi pankkisektori onkin aiempaa kurinalaisempi.

Kustannuksia tarkasteltaessa on myös syytä muistaa, että pankkeja on tuettu vahvasti koko siirtymäkauden ajan. Keskuspankkirahoitusta on jaettu anteliaasti, jotta vakavaraiset pankit selviytyisivät vaikeiden aikojen yli. Lisäksi pankit hyötyvät pitkällä aikavälillä itsekin siirtymisestä aiempaa vakaampaan markkinalähtöiseen toimintaympäristöön. Kun epäsuora implisiittinen tuki poistetaan, markkinoiden vääristymät vähentyvät ja tuloksena on reilumpi tilanne, jossa parhaat yritykset keräävät myös parhaat palkinnot. Pankkien riskiprofiilit ovat myös madaltumassa. Kaikkinensa pankkien rahoittajat altistuvat siis pienemmille riskeille, mikä puolestaan on omiaan alentamaan pankkien varainhankintakustannuksia ajan mittaan.

Tässä uudessa toimintaympäristössä pankit ovat muuttaneet sijoitustensa koostumusta ja tarkistaneet luotonantopolitiikkaansa. Jotkut pitävät sitä kustannuksena. En ole samaa mieltä. Rahoitusjärjestelmä on turvallisempi nyt, kun pankit joutuvat maksamaan luomistaan riskeistä asianmukaisemman hinnan. Ensimmäiset empiiriset tutkimukset osoittavatkin, että uudet säännöt karsivat nimenomaan liiallista riskinottoa.[3]

Pankkien kannattavuuden kehitys

Uuteen sääntely-ympäristöön mukautuminen vaikuttaa myös pankkien voittomarginaaleihin. Voitot ovat käyneet niukemmiksi, kun sääntelyä on tiukennettu ja makrotaloutta ovat leimanneet kohtalaiset häiriöt. Tällaiset sopeutumisjaksot ovat normaali ja terve ilmiö yksityisellä sektorilla. Jotkin pankit selviytyvät ja alkavat ennen pitkää menestyä, kun taas toiset jäävät taistelemaan olemassaolostaan, kunnes lopulta poistuvat markkinoilta.

Makrotalouden suhdanne on viimeisten parin vuoden aikana alkanut muuttua suotuisaan suuntaan, ja pankkien kannattavuus on alkanut lähestyä jälleen tervettä tasoa. Euroalueen merkittävien laitosten oman pääoman tuotto oli vuoden 2017 viimeisellä neljänneksellä keskimäärin 6 %, kun se vielä vuotta aiemmin oli vain 3,2 %.[4]

Monet euroalueen pankit eivät kuitenkaan usko, että niiden oman pääoman tuotto yltäisi vuoteen 2020 mennessä oman pääoman kustannusten tasolle.[5] Lisäksi markkina-arvon ja oman pääoman kirjanpitoarvon suhdetta mittaava P/B-luku on monilla pörssinoteeratuilla pankeilla edelleen alle 1, joten sijoittajien odotusten täyttämiseksi tarvitaan vielä lisäparannuksia.

Näiden keskiarvojen taustalla piilee suuria eroja yksittäisten pankkien suoriutumisessa. Jotkin pankit onnistuvat jotenkin aina suoriutumaan muita paremmin, toimivatpa ne missä maassa tai millä liiketoimintamallilla tahansa. Niillä on myös erilaisia strategioita kustannusten karsimiseksi ja tuottojen kerryttämiseksi. Ei siis ole mitään yksittäistä syytä tai yleispätevää selitystä sille, miksi jotkin pankit eivät vain menesty.

Mikä sitten selittää toisten pankkien menestyksen? Menestys juontuu tavasta, jolla pankkia johdetaan ja hallinnoidaan. Parhaiten menestyvät pankit, joita ohjataan tehokkaasti kohti täsmällisiä pitkän aikavälin tavoitteita – eli joiden johto seuraa tarkasti eri tuotto- ja kustannustekijöitä ja käyttää kehittyneitä menetelmiä kestävien mutta kilpailukykyisten hintojen määrittämiseksi.

Pankkien tehtävänä on kilpailla keskenään. Markkinoiden on annettava toimia, jolloin kilpailu lisääntyy ja tuloksena syntyy innovaatioita, jotka parantavat asiakaskokemusta. Ei ole valvonta- tai sääntelyviranomaisten tehtävä huolehtia pankkien kannattavuudesta, vaan tehtävänämme on edistää pankkien ja koko rahoitusjärjestelmän turvallisuutta ja vakautta. Siksi analysoimme pankkien liiketoimintasuunnitelmat. Puutumme tilanteeseen vain silloin, kun liiketoimintasuunnitelma muodostaa uhkan joko pankin itsensä tai koko rahoitusjärjestelmän vakaudelle. Muutoin annamme pankkien määrittää itse oman paikkansa ja kurssinsa markkinoilla.

Sääntely ja pankkialan innovaatiot – ovatko ohjakset liian tiukalla?

On syytä mainita, että jotkut pankkiirit puhuvat tarpeesta lieventää rahoitusalan sääntöjä. Väite on, että sääntelyviranomaiset ovat vieneet vaatimukset liian pitkälle ja rajoittaneet siten liiaksi pankkien mahdollisuuksia kehittää uudenlaisia ratkaisuja asiakkaidensa eduksi.

Vastaukseksi käynee sotilasjohdossa kulkeva sanonta, jonka mukaan sotilaiden hyvinvoinnista on syytä olla todella huolissaan vasta silloin, kun he lakkaavat valittamasta. Vastaavasti saattaa olla, että pankkien tilasta on syytä huolestua tosissaan siinä vaiheessa, kun niiden johtajat eivät enää nurise sääntelystä.

On sanomattakin selvää, että on myönteistä, kun pankkisektori osallistuu rakentavasti sääntöjä koskevaan keskusteluun. Pankkisektorilta kerätään kannanottoja julkisissa kuulemisissa, ja saadut kommentit otetaan huomioon sääntöjen laatimisessa. Kriisi kuitenkin osoitti, etteivät pankkien intressit välttämättä ole yhteneväisiä yleisen edun kanssa. Valvontaviranomaisten onkin oltava ohjaksissa, kun sääntelyperäiset mittarit kalibroidaan. Siten voidaan varmistaa, että pankit ottavat toimintansa ulkoiset riskit asianmukaisesti huomioon.

Sitten tärkeimpään kysymykseen: rajoittaako kriisin jälkeen käyttöön otettu usean mittarin sääntelymalli liikaa pankkien vapautta harjoittaa liiketoimintaansa harkintansa mukaan?

Uskon vakaasti, että uusi usean mittarin malli sopii pankkisektorille, jolla jo käytetään monenlaisia eri liiketoimintamalleja ja ‑strategioita. Uusilla kvantitatiivisilla säännöillä yksinkertaisesti suojataan yhteiskuntaa pankkien taseriskien kuutta eri osa-aluetta vastaan. Koska säännöt pannaan koko pankkiunionissa yhdenmukaisesti täytäntöön, niillä autetaan varmistamaan, että kaikilla pankeilla on tasapuoliset kilpailuedellytykset. Sääntöjen ansiosta turvallisten pankkien ei tarvitse pelätä häviävänsä markkinoiden hintakilpailussa sen vuoksi, että kilpailijat ottavat liiallisia riskejä lyhytaikaisten voittojen toivossa.

Pankeilla on edelleen laajat mahdollisuudet muunnella liiketoimintastrategiaansa yhteiskunnan asettamien riskiparametrien rajoissa. Ne voivat jatkossakin muuttaa luotonantosääntöjään mielensä mukaan ja kehittää uudenlaisia ja aiempaa tehokkaampia tapoja lainanhakijoiden arviointiin. Ja hinnoittelumalleissa on edelleen valtavasti jatkokehittelyn varaa.

On pankkien itsensä päätettävissä, miten ne investoivat ja millaista liiketoimintamallia ne noudattavat. Valvojina olemme lähtökohtaisesti tyytyväisiä, kunhan pankkien hallinto on hyvä ja sääntelyvaatimukset täyttyvät. Valittuun malliin voi siis kuulua laaja konttoriverkosto ja paljon työntekijöitä, tai sitten pankki voi panostaa sähköiseen toimintaan pienen henkilöstön voimin. Kaikki mallit käyvät, kunhan niillä pystytään tarjoamaan asiakkaiden haluamat palvelut ja tuotteet turvallisesti ja kestävällä tavalla.

Vastaus on siis ei – en usko, että uudet säännöt rajoittavat liiaksi pankkien mahdollisuuksia kehittää uudenlaisia ratkaisuja asiakkaidensa eduksi.

Tulevaisuuden visio – mihin tästä eteenpäin?

Säännöstöä on syytä pitää jatkuvasti kehittyvänä kokonaisuutena. Jos se pysyy muuttumattomana liian pitkään, se ei pysy markkinoiden kehityksen tasalla. Parantamisen varaa on aina, ja näin intensiivisen sääntelyperiodin jälkeen voidaan hyvällä syyllä olettaa, että aivan kaikista säännöistä ei tullut täydellisiä.

Nyt rauhallisemmalla ajalla onkin hyvä pohtia, miten tästä jatketaan eteenpäin. Pohdintajakso on vasta aluillaan, joten puhun suhteellisen yleisellä tasolla ja keskityn vain kaikkein olennaisimpiin seikkoihin, jotka on asetettava etusijalle.

Vankan sääntelyrakenteen ylläpitämiseksi tarvitaan mielestäni kolme kulmakiveä.

Ensinnäkin pankkien taseiden tappionkattamiskyvyn on oltava riittävä, jotta mahdollisista pankkikonkursseista ei pääse aiheutumaan ylenmääräisiä kustannuksia kansalaisille ja veronmaksajille. Tiedämme kokemuksesta, etteivät pankit rakenna omaehtoisesti taseensa velkapuolta niin, että sen tappionkattamiskyky on riittävä. Siksi niitä on ohjattava oikeaan suuntaan sääntelyn keinoin.

Tutkijoiden keskuudessa käydään edelleen vilkasta keskustelua siitä, mikä on optimaalinen pääoman taso. Eri vaikutuksista esitettiin perusteellinen määrällinen analyysi pitkän aikavälin taloudellista vaikutusta koskevassa tutkimuksessa, jonka Baselin pankkivalvontakomitea julkaisi vuonna 2010.[6] Analyysin perusteella yhteiskunta hyötyy, kun riskipainotettu ensisijaisen pääoman suhde on 16–19 %. Viimeaikainen tutkimus ei ole tuonut esiin mitään, minkä perusteella arvio vaikuttaisi liian korkealta.[7] Kun lisäksi omat vähimmäisvaatimuksemme ja maailmanlaajuisesti toimivien pankkien tämänhetkiset pääomasuhteet jäävät hieman noiden lukujen alle, en näe tällä hetkellä mahdollisuutta pääomavaatimusten lieventämiseen.

Toiseksi sääntelyrakenteen on jatkuvasti tarjottava pankeille oikeanlaiset kannustimet, jotta pankit hallitsevat riskejään yhteiskunnallisten kustannusten ja hyötyjen mukaisesti. Se edellyttää, että seuraamme käyttämämme usean mittarin järjestelmän toimivuutta, jotta sen säädöt ja ominaisuudet toimisivat varmasti niin kuin on tarkoitus.

Yhdessä mittarit saattavat vaikuttaa ennalta aavistamattomalla tavalla. Jotkin mittareista voivat esimerkiksi tuoda pankkijärjestelmään suhdanteita vahvistavia vaikutuksia, jotka on korjattava. Muun muassa riskiperusteisten pääomavaatimusten mahdollisista myötäsyklisistä vaikutuksista kannetaan jatkuvasti huolta.[8] Toivomme, että käyttöön otettu usean mittarin järjestelmä auttaa rajoittamaan tällaisia suhdanteita vahvistavia vaikutuksia. Uusien toimien keskinäisvaikutusta on kuitenkin tarpeen seurata tarkasti, jotta pystytään välttämään odottamattomat suhdannevaikutukset.

Pankkisektorin markkinatodellisuus voi myös muuttua siitä, mikä se oli sääntelyvaatimusten kalibroinnista sovittaessa. On siis tärkeää myös varmistaa seurannan keinoin, että sääntelytoimet ovat oikeasuhteisia eivätkä mene yli sen, mikä on tarpeen EU:n perussopimuksissa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.[9]

Kaikista näistä syistä sääntely- ja valvontayhteisön on pysyttävä ketteränä. Kun arviomme vallitsevasta sääntelykehyksestä osoittaa, että muutokset ovat tarpeen, jotta kannustimet saadaan sopusointuun tavoitteiden kanssa, meidän on oltava valmiina ja vastattava tarpeisiin tehokkaasti.

Kolmanneksi – ja ennen kaikkea – pankkien on hallinnoitava toimintaansa ja hallittava riskejään asianmukaisella tavalla. Vankimmatkaan sääntelyn edellyttämät suhdeluvut eivät pelasta pankkia, jos sen hallinto on heikko.

Voisi kuvitella, että kaikki olisivat hyvän hallinnon kannalla. Valvonta- ja sääntelyviranomaisille tämä on vaikea alue ja hyvä hallinto edellyttää myös itse pankeilta jatkuvaa huomiota. Siksi EKP on pankkivalvontatehtäviensä aloittamisesta lähtien nähnyt niin paljon vaivaa, jotta asiassa päästäisiin konkreettisesti eteenpäin. EKP on käynyt pankkien kanssa jatkuvaa valvontadialogia valvojan arviointiprosessin (SREP) osana, minkä lisäksi on tehty tarkastuksia paikan päällä, sopivuus- ja luotettavuusarviointeja, erilaisia aihekohtaisia selvityksiä ja perusteellisia analyyseja.[10] Jos pankeissa havaitaan puutteita, EKP:n pankkivalvojat edellyttävät niiltä parannuksia. Lisäksi Euroopan pankkiviranomainen on laatinut asiasta ohjeet, jotka nekin auttavat jatkuvan dialogin jäsentämisessä.[11]

Uskon kuitenkin, että voimme parantaa pankkien hallintoa vielä enemmän. Meidän täytyy valvonta- ja sääntelyviranomaisina vain varmistaa, että omaksumme oikean asenteen. On totta kai pankkien oma asia päättää, miten ne harjoittavat liiketoimintaansa – ja ne myös kantavat päätöstensä seuraukset, olivatpa ne myönteisiä tai kielteisiä. Emme pyri ohjaamaan ja mikrojohtamaan pankkien liiketoimintastrategioita. Emme myöskään halua asettaa pankkien taseille niin paljon sääntelyrajoitteita, että niistä pääsee muodostuman pakkopaita, joka kahlitsee kaikki pankit yhteen ja samaan toimintamalliin.

Ei olisi kenenkään etujen mukaista rajoittaa pankkien liikkumavaraa liikaa. Annammekin pankkien valita ensisijaisesti itse, miten ne hoitavat hallintonsa ja järjestävät asianmukaisen riskienhallinnan. Näin voidaan hyötyä vireän ja elinvoimaisen yksityisen pankkisektorin parhaista puolista – myös aktiivisesta innovoinnista, jota tarvitaan, jotta nykypäivän asiakkaille pystytään tarjoamaan heidän tarvitsemansa palvelut.

Yhteenveto

Lopuksi haluan uudelleen korostaa, että pidän kriisin jälkeistä sääntelyn lisäämistä yleisesti ottaen hyvänä asiana.

Se oli välttämätöntä pankkien taseiden tappionkattamiskyvyn vahvistamiseksi, ja sen ansiosta olemme myös kehittäneet parempia keinoja kaatuvien pankkien toiminnan turvalliseen alasajoon.

Pääviestini tällä pohdintajaksolla on, että valvonta- ja sääntelyviranomaisten on pohjustettava tulevaisuutta oikealla asenteella. Meidän on saatava aikaan oikeanlainen järjestelmä, jossa pankit voivat kilpailla keskenään. Näin luodaan edellytykset turvallisille mutta elinvoimaisille markkinoille, joilla on yhä enemmän kilpailua.

Jotta pankkien hallintojärjestelmä on vahva ja ne kantavat vastuun ottamistaan riskeistä ja omasta menestyksestään, emme saa kahlita pankkien toimintaa liikaa. Meidän täytyy jättää markkinatoimijoille riittävästi liikkumavaraa, jotta ne voivat itse päättää liiketoimintastrategioistaan. Kun pankeilla on tilaa hengittää, ne pystyvät myös kehittämään uusia innovaatioita asiakkaidensa eduksi.

Kiitos.

[3]Ks. esim. Paul Kupiec, Yan Lee ja Claire Rosenfeld, 2017, ”Does bank supervision impact bank loan growth?”, Journal of Financial Stability.
[4]Ks. ”Supervision and business model analysis for Euro area banks”, Korbinian Ibel (EKP), EUROFI Magazine, syyskuu 2018.
[5]Ks. alaviite 4.
[6]Ks. julkaisu ”An assessment of the long-term economic impact of stronger capital and liquidity requirements”, Baselin pankkivalvontakomitea, elokuu 2010.
[7]Luotettava katsaus optimaalista pääoman tasoa koskevasta viimeaikaisesta tutkimuksesta on Englannin pankin pääekonomistin Andy G. Haldanen puheessa ”Rethinking Financial Stability”, lokakuu 2017 (s. 8–16).
[8]Ks. esim. A. Hodbod, S. Huber ja K. Vasilev, ”Sectoral risk-weights and macroprudential policy”, Journal of Banking and Finance, 2018.
[9]Suhteellisuusperiaatetta on tarkasteltu yksityiskohtaisemmin Pentti Hakkaraisen puheessa Banking union in 2017 – How to supervise a €27tn banking sector? CIRSF:n vuotuisessa kansainvälisessä konferenssissa Lissabonissa 1.6.2017.
[10]Yhteisen pankkivalvonnan työtä hyvän hallinnon edistämiseksi on käsitelty tarkemmin puheessa (Good governance for good decisions), jonka EKP:n valvontaelimen puheenjohtaja Danièle Nouy piti EKP:n toisessa pankkivalvontakonferenssissa (Governance expectations for banks in a changing financial environment) Frankfurtissa 22.3.2018.
[11]Ohjeet hallinnosta ja ohjauksesta, EPV, maaliskuu 2018.

Yhteyshenkilöt