European Central Bank
Suomi
Other languages1 +
Menu

”Meillä on enemmän valvontavoimaa viedä tavoitteemme läpi”

EKP:n valvontaelimen jäsenen Anneli Tuomisen haastattelu, pankkivalvonnan uutiskirje, 16.5.2018

Finanssivalvonnan johtaja ja Euroopan keskuspankin valvontaelimen jäsen Anneli Tuominen kertoo näkemyksiään kansallisten valvojien roolista yhteiseurooppalaisessa pankkivalvonnassa, Nordean siirtymisestä EKP:n valvontaan ja asuntolainojen sääntelyn tiukentamisesta Suomessa.

Pohjoismaiden suurin pankki Nordea päätti siirtää pääkonttorinsa Tukholmasta Helsinkiin, jotta se pääsisi yhteisen valvontamekanismin (YVM) valvontaan. Mikä merkitys sillä on valvontamekanismille?

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kansainvälisesti toimiva ja maailmanlaajuisesti merkittävä suurpankki siirtyy valvontamekanismin ulkopuolelta pankkiunionin piiriin. Nordea on itse todennut, että yhteisen valvontamekanismin piirissä olevilla pankeilla on yhtäläiset toimintaedellytykset ja tasaveroisempi kilpailuasetelma muihin vertaispankkeihin nähden. Uskon, että EKP:n laadukas yhtenäinen valvonta on myös sijoittajien silmissä houkutteleva ja että pankkiunionin piirissä olo voi jopa pienentää pankkien rahoituskustannuksia.

Pankkivalvonnan kannalta tilanne on tietenkin hyvin haastava, sillä valvontaviranomaisten on osoitettava ulkomaailmalle, että niillä on valmiudet valvoa pankkia, jonka varat ovat suurimmaksi osaksi pankkiunionin ulkopuolella. Pohjoismaiden valvontaviranomaisilla on pitkä kokemus toimivasta pohjoismaisten pankkien valvontayhteistyöstä. On tärkeää, että yhteistyöperinne jatkuu myös tulevaisuudessa.

Mitä Nordean muutto merkitsee Finanssivalvonnalle?

Muutamalla sanalla sanoen: lisää työtä, vastuuta ja huomattavia resurssitarpeita.

Nordean tase on suuruudeltaan noin 260 % Suomen BKT:stä. Kotivaltion BKT:hen suhteutettuna Nordea on siis pankkiunionin piirissä olevista pankeista ylivoimaisesti suurin.

Nordea tulee EKP:n suoraan valvontaan, mutta Finanssivalvonta hoitaa noin 75 % varsinaisesta valvontatyöstä. Nordean valvontaa varten onkin palkattava noin 30 pankkivalvojaa. Ei ole helppoa löytää kotimaasta niin monta ammattivaatimukset täyttävää valvonta-asiantuntijaa. Rekrytoimmekin nyt ensimmäistä kertaa asiantuntijoita myös suoraan ulkomailta. Rekrytointiprosessia helpottaa, että tarjolla on ainutlaatuinen tilaisuus olla mukana luomassa valvontakehikkoa Pohjoismaiden suurimmalle pankille, joka kuuluu myös kansainvälisen rahoitusjärjestelmän kannalta merkittäviin ns. G‑SIB‑pankkeihin. Toinen osaajia houkutteleva tekijä on luonnollisesti mahdollisuus työskennellä EKP:n kanssa.

Valvonnan toteutuksen kannalta on tärkeää, että EKP:llä on kansallisiin pankkivalvojiin verrattuna ylivoimainen kokemus G-SIB-pankkien valvonnasta.

Finanssivalvonta on paitsi pankkivalvontaviranomainen myös makrovakausvalvonnasta vastaava viranomainen, ja se toimii kotivaltion valvojana menettelytapojen valvontaan ja rahanpesun torjuntaan liittyvissä asioissa. Kaikilla näillä aloilla tehdään myös aktiivista yhteistyötä pohjoismaisten kollegojen kanssa.

Miksi katsot, että asuntolainojen sääntelyä on tarpeen tiukentaa? Miksi Finanssivalvonta päätti helpottaa lainakattosääntöjä ensiasunnon ostajien kohdalla? Onko mielestäsi näköpiirissä, että asuntolainoja koskevia sääntöjä yhdenmukaistettaisiin euroalueella?

Kotitalouksien velkataakka on Suomessa historiallisen suuri, ja se kasvaa koko ajan. Lainakaton tiukentamisella pyritään hillitsemään velkaantumista. Ensiasunnon ostajat jätettiin tiukennuksen ulkopuolelle, koska heidän pääsyään asuntolainamarkkinoille ei haluttu hankaloittaa.

Mielestäni EU:ssa ei sinänsä ole tarvetta yhtenäistää asuntolainojen sääntelyä, mutta makrovakausvälineiden määritelmiä sitä vastoin olisi syytä yhdenmukaistaa. Makrovakausvälineet voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan: laitosten rakenteellista kestokykyä parantavat välineet, laitosten suhdannevaihtelujen kestokykyä parantavat välineet sekä ns. lainanottajaperusteiset välineet, jotka vaikuttavat kotitalouksien ja yritysten lainakysyntään.

Voimassa oleva EU-lainsäädäntö – vakavaraisuusasetus ja ‑direktiivi – sisältää laajan valikoiman kahteen ensimmäiseen luokkaan kuuluvia välineitä. EU:n tasolla ei kuitenkaan ole laadittu sääntelyä kolmannesta luokasta eli lainanottajaperusteisista välineistä. Ainoa Suomessa käytettävissä oleva lainanottajaperusteinen väline on lainakatto.

Uskon, että EU:ssa on tarvetta makrovakausvälineitä koskevalle yhtenäiselle linjalle, vaikka välineiden soveltamisen tulisikin pysyä kansallisten viranomaisten päätettävissä. Tällaisten välineiden sisällyttäminen kansalliseen lainsäädäntöön on aina poliittisesti haastavaa. Siksi tarvitaan tukea EU:n suunnalta.

Mikä on arviosi Suomen pankkisektorin nykytilasta?

Suomen pankkisektori koki ankaran kriisin 1990-luvun alkuvuosina. Kriisi johti koko sektorin myllerrykseen: yksi merkittävä pankki poistui markkinoilta kokonaan, ja pankkeja sulautui ja/tai niissä leikattiin kustannuksia ja vähennettiin henkilöstöä sekä pienennettiin konttoriverkostoa. 2000-luvun alussa suomalaispankit keskittyivät pääasiassa palvelemaan kotimaisia asiakkaitaan, niiden riskinottohalu oli melko vähäinen eivätkä ne kompastuneet subprime-kriisiin.

Pankkisektori on edelleen hyvässä kunnossa. Suomalaispankkien kulu-tuottosuhde on selvästi alle EU:n keskiarvon. Kuten totean katsauksessani Finanssivalvonnan toimintakertomuksessa, pankkisektorin kannattavuus on kuitenkin pitkällä aikavälillä alttiina toiminta- ja kilpailuympäristön muutoksille sekä digitalisaation haasteille. Laitokset ovatkin sen vuoksi jo toteuttaneet merkittäviä kehittämishankkeita ja rakennejärjestelyjä. Ne myös kartoittavat liiketoimintamahdollisuuksia perinteisen rahoitussektorin ulkopuolelta.

Olet työskennellyt Finanssivalvonnassa jo yli 20 vuotta ja ollut mukana yhteisessä pankkivalvonnassa sen alusta lähtien, ja johdat yhtä yhteisen valvontamekanismin 19 kansallisesta valvontaviranomaisesta. Miten koit siirtymisen puhtaasti kansallisesta valvonnasta yhteiseurooppalaiseen valvontaan?

Olen alusta alkaen ollut varsin Eurooppa-mielinen. Mielestäni yhteinen valvonta on hyödyksi pienille maille. Ei olisi uskottavaa, jos puolustaisin oman maani markkinaosapuolia väärin perustein, eikä lopputuloskaan olisi mielekäs. Meidän eurooppalaisten on mietittävä, mitä tavoittelemme. Haluammeko parantaa rahoitusvakautta EU:ssa ja ottaa opiksi tuoreimmasta kriisistä? Haluammeko ehkäistä vakautta vaarantavien riskien leviämistä maasta toiseen? Haluammeko saavuttaa yhdentyneet rahoitus- ja pääomamarkkinat? Haluammeko parantaa asiakkaansuojaa rajatylittävässä palveluntarjonnassa?

Koska luottamus puhtaasti kansalliseen valvontaan oli heikentynyt finanssikriisin aikana, päätöksentekoa oli tarpeen keskittää kaikilla toimialoilla ja erityisesti pankkialalla. Näin hyvin selvästi, että tarvittiin pankkiunioni. Yhteinen pankkivalvonta on toki haaste pienelle valvontaviranomaiselle. Valvonta on paljon syvällisempää ja kyseenalaistavampaa kuin aiemmin. Se kuitenkin merkitsee myös, että meillä on enemmän valvontavoimaa viedä tavoitteemme läpi. Yhteistyö ja yhteydenpito EKP:n kollegojen kanssa on ollut alusta lähtien erinomaista, ja pidän EKP:n valvojien asiantuntemusta suuressa arvossa.

Millä osa-alueella kansalliset valvontaviranomaiset tuovat mielestäsi eniten lisäarvoa yhteiseen pankkivalvontaan?

Kansalliset viranomaiset tuntevat parhaiten pankkien markkinaympäristön, kansalliset erityispiirteet, kuluttajien mieltymykset sekä oikeudelliset erityiskysymykset ja kilpailuympäristön. Pankkien kotimaan kielen tuntemus on luonnollisesti myös eduksi.

Lisäksi kansalliset valvontaviranomaiset tuovat päätöksentekoon käytännöllisyyttä ja riskiperusteisuutta. Kun opimme luottamaan toisiimme, ymmärrämme ehkä myös, että aivan kaikkien yksityiskohtien ei tarvitse kulkea yhtä tiukan seulan läpi. EKP:ssä pankkivalvonnan johdon tai jopa EKP:n pääjohtajan hyväksyttäväksi tulee asioita, jotka eivät Finanssivalvonnassa kulje sen enempää minun kuin osastopäälliköidenkään kautta. Se ei ole mielekästä. Menettelyä voitaisiin yksinkertaistaa ja delegointia lisätä, jotta voimme keskittää energiamme merkittäviin asioihin. Ymmärrän, että päätöksentekoprosessia ohjaa juridiikka, mutta katson silti, että prosesseissa olisi paljon yksinkertaistamisen varaa. Asia onkin parhaillaan sisäisen työryhmän käsiteltävänä.

Mikä on mielestäsi suurin haaste siinä, että valvonta on osittain kansallista ja osittain yhteiseurooppalaista?

En sanoisi, että valvonta on osittain kansallista ja osittain yhteistä. Teemme valvontaa yhdessä, eikä toinen puoli voi toimia ilman toista. Meidän on ehkä kaikkein tärkeintä pyrkiä saavuttamaan keskinäinen luottamus – ja myös sisäistää, että meidän tulee olla tuon luottamuksen arvoisia. Luottamuksen saavuttamisessa on kysymys paitsi kulttuurista, asiantuntemuksesta ja kansallisten painotusten välttämisestä myös tahdosta. Voitaisiin toki väittää, että yhteisiin tavoitteisiin pääsemiseksi EU:n sääntelyssä olisi edelleen karsittava kansallisia vaihtoehtoja ja harkinnanvaraa ja lisättävä yhdenmukaisuutta, myös kansallisessa valvonnassa olevien laitosten valvonnan suhteen. En kuitenkaan usko, että pelkästään nämä toimenpiteet ovat onnistumisen avain.

Millaiseksi uskot yhteisen pankkivalvonnan muotoutuvan seuraavien 10 vuoden aikana?

Ensinnäkin pankkitoiminnan merkitys vähenee, kun kilpailu muilta toimialoilta kasvaa ja vaihtoehtoisten rahoituslähteiden käyttö lisääntyy. Selviytyjiä ovat tehokkaimmat pankit, jotka todennäköisimmin myös ovat hyödyntäneet digitalisaatiota mahdollisimman laajalti. Valvonnassa täytyy siis keskittyä aiempaa enemmän tietotekniikka- ja kyberriskeihin, ja valvontaviranomaiset tarvitsevat merkittäviä määriä henkilöstöä, joilla on vahva osaaminen data-analytiikan ja tietotekniikan aloilla.

Pankkiunioni on toivottavasti saatu valmiiksi kymmenen vuoden kuluttua, ja silloin myös yhtenäinen valvonta on vielä nykyistäkin tärkeämpää. Ja toivottavasti loputkin EU-maat ovat silloin liittyneet pankkiunioniin.

Yhteyshenkilöt